Memory land

Varoitus: Varmista että istut tukevasti tuolillasi, koska seuraava teksti saattaa olla niin tylsää, että voit nukahtaa.

Eilen kun latasin uusimmat videot, niin intouduin katsomaan vanhoja agility-koitoksia. Päällimmäinen ajatus: hävettäääää!!! Niin kamalaa katsottavaa, ettei mitään järkeä. Jotenkin tuli sellainen olo, että kai se on uskottava mitä muut sanoo, ollaan me ehkä hiukan kehitytty. Ei sitä mun ja Gillen menoa edelleenkään agilityksi voi kutsua, mutta lähempänä ollaan mitä esim. vuoden alussa oltiin. Ihan ensimmäisen videon minkä löysin, oli omista maneesi-epiksistä. Siis enhän mä ohjaa ollenkaan, käsi huitoo edestakasin ja putkeen ohjataan käsi kattoa kohden. Erityinen huomio kuitenkin kiinnittyi Gilleen, jätkä on ihan hipi-hiljaa eikä käy kiinni. Ei ollut agility-kärpänen purrut Kilu-poikaan vielä siinä vaiheessa. Ja oltiin hitaita! Toista se on sitten jo ensimmäisissä virallisissa kisoissa, Gille on muuttunut, minä en. Vaikka edelleen ne ihan ekat kisat on ollut "parhaimmat", ei olla vitosia vedetty sen jälkeen. :D Kevään ahvenanmaan-radat oli nekin aika hirveitä. Ja sitten kun viimeisiä ratoja vertaa niihin vanhoihin, niin ollaan saatu jopa hiukan vauhtiakin matkaan. Edelleen se on hirveetä katottavaa, mutta ei sentään niin hirveetä mitä ne alku-aikojen räpellykset. Ompa helpottavaa. Ehkä meistä oikeesti vielä tulee jotain... jos vielä vaan saadaan noin sata asiaa kuntoon, niin jo alkaa homma pelittää! Ainut asia mihin olin superhyper tyytyväinen vanhoissa videoissa, oli Gillen kontaktit. Ihan täydelliset. Mitäköhän niillekin sitten tapahtui?

Tossa sitten aloin myös kelailemaan blogia taaksepäin ja totesin, että Nanne on oikeassa: mä olen ihan ihme höpöttäjä. Mistä ihmeestä mä keksin tätä juttua? Ja niin turhaa. Eipä taida lukijoilla oikeesti olla ihan kaikki nallekarkit tallessa, kun jaksatte näitä jorinoita lukea. Kadehdin ihmisiä, jotka osaa kirjoittaa asian ytimekkäästi, ilman täytesanoja ja jaaritteluja. Matkan varrelta löytyi siis kaikkea turhaa, ja samalla linjalla jatketaan. Mihinkäs tätä linjaa sitten muuttamaakaan.

En muistanutkaan kuinka paljon Gille olikaan tuhojaan tehnyt aikanaan. Siitä tuli kyllä kieltämättä hauskaa täytettä blogiin, kun sai jokapäivä kertoa mitä poika nyt on keksinyt. Oon viisastunut virheistä liikaa, kun enää sellasia ei tapahdu. Koti aidataan ennen kun lähdetään pois, matto ja kaikki irtotavarat siirretään muualle... Ihan tylsää siis! :D Törmäsin myös pariin hauskaan videoon, joista edelleen lempparini ovat tämä ja tämä. Ja muutama muu, mutta miten musta tuntuu, ettei nää jutut oo muiden mielestä edes hauskoja :)

Sitten jollain aasinsillalla pääsin ajatukseen, että miksi olen hurahtanut agilityyn? Kaverini muuttaa Tampereelle ihan yksinään ja kehotin ostamaan koiran ja alkamaan harrastaa jotain koira-juttuja, kun mä ainakin olen kokenut, että koiraharrastuksen myötä olen tutustunut niin moniin huippu-tyyppeihin. Mutta miten musta tuli tälläinen hullu-agilityihminen?
Pääsyy on tietenkin Topin. Pogo tuli meille vähän vahingossa ja sitten pojat alkoi harrastaa aksaa. Topin kohdalla syy on siis selviö, veri veti lajia puoleensa. Siinä sitten pyörin mukana ihmettelemässä. Suurin kimmoke oli tietenkin ihka-ensimmäinen oma koira. Oma nappisilmä-sekopää-Gille. Hankala harrastaa agilityä ilman koiraa. Kaikkihan sen tietää, että olin vannonut, etten ikinä ala harrastaa tätä tyhmää lajia, se on niin tyhmän näköistäkin. Mutta sitten se vei mennessään, hups vaan. Ja ehkä pääsyyllinen taitaakin olla Taru. Minun oma kety, koutsi, sponsori ja mentori :) Ehkä siis jotain pientä painostusta tuli sieltä suunnalta alkaa harrastamaan, ja sille tielle jäätiin. Eikä kaduta yhtään. Perässä tulee sitten tietenkin kaikki muut koulutusohjaajat, Terhi heti penturyhmässä, rataharjoitteluryhmässä oli Kaija vetämässä, vaikken siellä kauaa käynytkään. Ja sitten hypättiin sinne tavoitteellisten ryhmään, jossa oli Taru, Mikko, Terhi ja Tanja koutsaamassa. Eli ainakin tietää, ketä syyttää, kun ollaan Gillen kanssa tälläsiä :) Eikä pidä tietenkään unohtaa mahtavia ryhmäläisiä ja muita hyviä tyyppejä. Että vaikka kisoista ei aina jääkään ehkä ihan paras fiilis, niin ei se näemmä haittaa. Samalla linjalla jatketaan ja sitten analysoidaan (eli valitetaan) siitä tänne. Ja te hullut luette.

Joko nyt olisin käyttänyt tarpeeksi turhaa aikaa kun olen vältellyt imuria? Joko pitää alkaa siivoomaan? Enkö voisi vielä hiukan kirjoitella muistelmia? No, ei sitten, ei kukaan kuitenkaan edes päässyt näin pitkälle, kun nukahditte keskenkaiken. :D Kyllä mä vielä vuodenvaiheessa kirjoitan uudelleen vuoden 2010 muistelmat, mutta piti jo tässä vaiheessa kertoa, että olen kokenut ahaa-elämyksen.