keskiviikko 27. huhtikuuta 2011

Ja ne videot

Tuhannet kiitokset Kaijalle videoiden kuvaamisesta... mutta jos ensi kerralla sattuu kamera menemään rikki juuri sen minun radan ajaksi, niin ei haittaa kyllä ollenkaan.

Kyllä se Janitan sanoma juttu on aika oikein. Ei niihin epäonnistuneisiin ratoihin saisi enää palata. Tai minun kohdalla se koskee näitä videoita. Mielikuvissa menen paljon paremmin, mutta todellisuus iskee naamaan aika kovaa. SIIS VOI VEE!! Taru ja Tanja, olenko mä harkoissakin oikeesti noin vammanen? MIKSI en juokse? Mitä hiton sipsutusta toi taas on? Siis yäk. Vai onkohan Kaija laittanut näihin jonkun hidastuksen, koska toi nyt vaan on niin säälittävää. "lal lal laa, olen tässä sunnuntaikävelyllä eikä ole mihinkään kiire, tuleppas sinäkin koiraseni siitä nyt, ei mitään hoppua..." Ei harmita paskat kontaktit kyllä enää yhtään, nyt pitää vaan opetella juoksemaan. Miksei sitä voi koskaan olla mihinkään tyytyväinen? :D Vai voiko tämänkin laittaa jännityksen piikkiin? (ja mä kun luulin, etten edes jännittänyt...)

Mutta yksi asia on aika jees... noi putkeen viemiset miinus se yksi oma iso kämmi. Mä osaan!

Eli keskittykää katsojat vaan niihin mun uusiin pinkkeihin lenkkareihin, muut asiat voitte ohittaa - tai ainakin pikakelata. Kiitos ja näkemiin.

maanantai 25. huhtikuuta 2011

Kisaamassa con Kilu

Noniin, kirjoitetaan kisoista nyt vielä kun ne on tuoreessa muistissa. Tai siis, en mä niistä radoista kyllä kauheesti enää muista ja videotkin on Kaijan kamerassa... varmaankin?

Eli tänään mentiin Gillen kanssa ATT:lle kisaamaan kahden startin verran. Jokin mielenhäiriö iski, kun itseni sinne kisoihin ilmoitin. Eikä kyllä harmita. Jäi hyvä fiilis, vaikka ei kaikki ihan nappiin mennytkään. Kuitenkin oma pää kesti, eikä alkanut missään vaiheessa harmittamaan. Se oli se tavoite. Muut Raumalaiset onnistui niin hyvin, että pitää olla vaan ylpeä seurakavereistaan.

Ensimmäisellä radalla lähdössä oli pientä ongelmaa, kun Gilleä alkoi siinäkin kohtaa kutittamaan niin paljon, että piti vaan rapsuttaa hullunlailla. Siltä radalta saatiin kerättyä pisteitä 15 kappaletta. Keppivirhe, putkella kielto ja kontaktivirhe. Olin miettinyt, että pitää päättää valmiiksi, että mitä teen kun Gille ei ota kontaktia. Enkä muistanut enää mitä olin aiemmin päättänyt. (ja tässä kohtaa saa sanoa KUN eikä jos, koska se on fakta, ettei Gille kisoissa ota kontaktia niinkun pitää) Mutta en osannut päättää. Jatkanko, palautanko ja lähden pois, käsken koiran maahan ja lähden pois... Sitten unohdin tehdä päätöksen. Puomi oli kolmas este ja hienosti siitä taas hypättiin sivuun. Pidin sellaisen muutaman sekunnin miettimistauon "mitä hittoa nyt?" Ja jatkettiin vaan. Päättelin, että siitä se vitutus on ennenkin johtunut, että olen lähtenyt kokonaan pois. Nyt keskityin vaan omaan ohjaamiseen ja siihen, ettei vitutusta tule. Ja siinä onnistuin!

Toisella radalla tuli myös virheitä 15. Keinun ohitus ja kaksi kontaktia. Ne kontaktit on nyt ainoot asiat, mitkä oikeesti harmittaa. Mutta siinäpä harmittaa sitten. Harkoissa kun se osaa ne niin hyvin, kisoissa mä vaan teen jotain väärin. Muuten molemmat radat meni hyvin. Ja Tanja käski kirjoittaa isolla, että TÖRKEEN HYVÄ PUJOTTELU. :D Sain omasta ohjauksestani kehumisia, joten taisin siis olla monessa asiassa hyvä. Esteiden ohituksia ei tullut muutakun siinä keinulla, ja se oli puhtaasti oma kämmi. Muuten muistin tiukan ohjaustavan ja melkein kaikki putkeenmenotkin onnistui :D Plussaa sain myös valitsemalla omatoimisesti sokkarin, kun kaikki muut teki valssin :) Valssit nyt vaan on vähän tympeitä.

Tästä on hyvä jatkaa, ensin pääkoppa kuntoon ja mietitään sitten sitä kontaktiongelmaa. Johonkin hyvään suuntaan tässä ollaan kai menossa. Ja tuo ensimmäinen lähtöpaikka oli mulle itseasiassa ihan hyväkin juttu. En ehtinyt jännittämään oikeastaan lainkaan. Vähän ensimmäisessä rataantutustumisessa paikat tärisi, mutta hyvin selvisin siitäkin :)

Ja Pogo oli koko päivän Vaarin ja Nannen kanssa äyhöllä, poika sai nauttia kauniista ilmasta koko päivän pihalla :)

tiistai 19. huhtikuuta 2011

Ulkokentällä!!!

Vuoden ensimmäiset treenit ulkona. Niii-iiin huippua. Ei hevonsenpaskaa, mikäs sen parempaa! Vaikka piti pestä koirat kun pääsiin kotiin, niin ei ollut kun tassut likaiset, eikä koko koira. Aah, kesä! :)

Mun tukiopettaja Taru päätti tehdä lenkin kentälle koirien kanssa ja tulla katsomaan mun menoa. Nyt pitää sitten tulevissa kisoissa muistaa käskyttääää. Tarvii ottaa vaan yksi tälläinen muistamisjuttu, jos niitä on liikaa, niin unohdan ne kaikki. Eli siis selkeet näytöt ja ääntä peliin. Gille oli eilen ihan sika taas, ei pysynyt lähdössä, ohitti esteet, tiputti rimat... Mutta sitten kun löydettiin se yhteinen sävel, niin alkoikin sujumaan paremmin.

Tottapuhuen mua jännittää nyt jo ihan hirveesti ne pääsiäiskisat. Ensinnäkin, mun pitää mennä sinne yksin! Ei oo Topia tai Tarua mun turvana tällä kertaa. Vaikka Meeri ja Ansku sanoikin jäävänsä kannustamaan meidän menoa, niin silti!! Ja kaikenlisäksi ollaan ensimmäisiä lähtijöitä! Ihan kauheeta. Mutta nyt mulla on vielä viikko aikaa psyykata itteeni, katsotaan kuinka käy. Ei saa asettaa liikaa paineita, joten pitää ehkä myös yrittää olla ajattelematta asiaa.

Topilla ja Pogolla meno meni taas vähän holtittomaksi. Pogo se pöllöili hiukan. Taisi pojan kohokohta olla taas se, että pääsee juoksemaan nurmikentällä pallo suussa. Muut juoksi ja leikki keskenään, mutta Pogo pyöri siellä yksinään. Ei hän kavereita tarvii, kun on pallokin. Mutta kyllä se aksa niilläkin sujui. Huomasin taas vaan tuon nurmikentän huonon puolen. Auto on liian kaukana, joten Gille on kokoajan siinä huutamassa. Maneesilla sen sai sentään sinne autoon huutamaan, nyt olen liian laiska viemään sitä sinne ylös parkkikselle. Joten eipä toi keskittyminen oikeen taas pelaa, kun pitäisi seurata toisen menoa ja joku idiootti huutaa vieressä.

Ja sitten pitää hehkuttaa vielä kevättä. Tai siis Gille voisi hehkuttaa. Viikolla olen sen verran laiska, että teen vaan pitkiä hihnalenkkejä (ei tarvii siis käyttää koiria suihkussa kokoajan). Mutta nyt viikonloppuna pojat pääsi molempina päivinä metsään juoksemaan. Lauantaina mentiin ihan umpimetsään. Siellä oli vesiesteitä jokapaikassa, joten ei ihan kuivilla kengillä selvitty. Gille otti tästä kaiken irti. Se näki jonkun jorpakon, juoksi sinne ihan täysillä, seisoi keskellä lätäkköä, joi vettä, katsoi mua virnuillen ja meni kyykkyyn. Tää on joku Gillen oma juttu. Se on niin hienoa, kun saa sen mahan kastaa myös. Ja järjetön hepulikohtaus aina sen jälkeen. Juoksta viilettää joka suuntaan ihan täysillä. En varmasti oo nähnyt Kilua niin onnellisena ikinä!

Sunnuntaina sitten taas mentiin ihan polkuja pitkin. Tällä kertaa Pogo päätti ottaa huomion itselleen ja olla täysi paskapää. Heti alkumatkasta se jäi sinne jonnekin jälkeen ja eikös sillä ollut suussa kivi. Ja tyhjä katse silmissä. Tiesin siinä vaiheessa, että se on menoa nyt. Topi iltavuorossa ja mulla ei oo mitään mahiksia saada poikaa enää kiinni hihnaan. Sinne se lähti rämpimään jonnekin risujen keskelle, kun ei voi tietenkään sen kiven kanssa sitä polkua kävellä. Koiraa ei näkynyt missään, mutta kuului kyllä. Yleensä se pysyttelee siinä lähellä, että tietää missä muut menee. Jatkettiin siis Gillen kanssa matkaa ja annettiin Pogon olla idiootti. Päästiin polun päähän ja jäin odottamaan, josko herra suvaitsi tulla lähemmäs, jotta tietää mihin suuntaan ollaan jatkamassa. Eikä koiraa näy tai kuulu missään! Odoteltiin ja menin piiloon, että sillä iskisi paniikki ja se tulisi lähemmäs. Mutta ei missään vieläkään. Ja eiku takasin. Samalla hetkellä se juoksee NIIN saakelin kovaa sieltä ihan pirun kaukaa, naama ihan kurassa ja pikku paniikki päällänsä. Menin äkkiä piiloon, mutta Gille paljasti mut. Pogo pysähtyy kun seinään ja jää siihen kahden metrin päähän seisomaan. Eipä uskaltanut tulla lähemmäs :D Jostain syystä matkaa jatkettiin Gille vapaana ja Pogo hihnassa. TAAS KERRAN. Koskahan mä oppisin tämän, oli ehkä jo miljoonas kerta kun Pogo vedättää mua kuusnolla :) Nytkin se tuli sieltä tukka hulmuten takasin, kun kivi oli tippunut ja pöllö ei ollut saanut sitä enää taksin. Ehkä jossainvaiheessa oli huomannut, että joku muukin taisi olla hänen seurassaan - missähän ne on nyt? Mietin vaan, että sitten kun siltä lähtee näkö, niin miten se mahtaa nämä seikkailut sitten hoitaa? Tarkoittaako se sitä, että ei saisi enää päästää poikaa ikinä koskaan vapaaksi? Tai ainakin pitää varustaa se jollain kilikellolla ja suojalaseilla sitte :D

keskiviikko 13. huhtikuuta 2011

Kahvakuulajumppaa

Tässä Gillen taidonnäyte kuinka kahvakuulalla oikeesti kuuluu jumpata:



Pogon piti puuttua sitten tähänkin asiaan :)

lauantai 9. huhtikuuta 2011

Kummiflik

Sain eilen kummitytön, Annan ja pikkupojan kylään. Oli huisin ihanaa. Pogon mielestä Anna on tosi kiva, sitä vois vaan pussailla ja tökkiä. Pogo on sellanen ihme tökkijä. Sillä on neljä lempparia. Tarun kaveri Tiina, Anna, Tanja ja Nanne. Niitä se sit tökkii nenällään, eikä mitään hiljaa - Nannekin lentelee välillä kumoon kun heillä on joku hyvä leikki menossa. Nannea se kylläkin tökkii vaan meillä, ei missään muualla. Olis hauska tietää, et mikä tämäkin toiminnan idea on. Tanjaa poika tökkii aina hieromisen jälkeen, viime kerrallakin Gillen hieronnasta ei meinannut tulla mitään, kun Pogo yrittää kaataa Tanjaakin kumoon :)

Gillen mielestä sitten taas vauva oli tosi pelottava. Ei se varmaan tajunnut, että Neean ja Annan lisäksi meille tuli kolmaskin. Tyyppi kävelee eteiseen haistelemaan tyttöjen tavaroita ja sitten siellä olikin joku otus nukkumassa, mikä liikkui ja hengitti!!! Gille pelästyi ihan törkeesti ja juoksi pois muristen. Sitten se istui olohuoneen lattialla, tuijotti eteiseen ja haukkui. Pe-lot-ta-vaaa!! Mentiin yhdessä katsomaan, ettei se vauva ole oikeesti vaarallinen, mutta Gille oli toista mieltä.
Pogokin teki tuttavuutta pienen kanssa, hiipi salaa sinne eteiseen niin etten huomaa, meni katsomaan nukkuvaa vauvaa, otti askeleen taaksepäin ja haukahti, odotti, mitään ei tapahtunut niin voi poistua tilanteesta. Yrittiköhän se herättää vai mitä? Ei ollut pelokas niinku Gille, utelias vaan. Täytyy sanoa, että siinä on pienellä ainakin hyvät unenlahjat. Kuinka moni muu pystyisi tollee vetää sikeitä, kun koirat käy vähän väliä huutamassa naaman edessä? :)

Neea ja Gille rappusilla. Pogoa ei saatu kuvaa, koska sillä oli pallo-bisnekset kesken.

Ihuna kummiflikkani :)

perjantai 8. huhtikuuta 2011

Ajatusmatoja ja asennevamma

Osallistuin eilen jo toiseen henkisen valmentautumisen koulutukseen (tällä kertaa luennoitsija oli Janita Leinonen), ensimmäisestä kerrasta ei ollut mitään hyötyä - aika näyttää miten nyt käy. Ainakin suhtautuminen on tällä kertaa parempi. Kovasti olen nyt yrittänyt pohtia kaikenlaista, että miksi mulla on näin huono itsetunto ja suuri asennevamma. Olen kyllä joutunut kokemaan sen verran paljon tähänastisessa elämässä, että ei ihme jos vähän viiraa. Tästä tulee sitten pitkä tarina.

Mutta en saisi kuulemma kirjoittaa blogiin enää negatiivisesti. Kaikki asiat pitää kääntää positiiviseksi. Yhtä hyvin voisin vaikka syödä pääni, kuulostaa molemmat yhtä helpoilta.

Eilen luennolla kävin keskustelun Terhin kanssa:
Terhi: "No, miltäs nyt tuntuu"
Minä: "Voit sitten lukea huomenna blogista"
T: "Hyvää vai huonoa?"
M: "No mitä luulet?"
T: "Et saa kirjoittaa enää yhtään negatiivista sanaa sinne!"
M: "No, sitten mä en kirjoita sinne enää ikinä"
T: "Ei, kun sun pitää sanoa, että 'Kirjoitan sinne ehkä seuraavassa elämässä'".

Että näin. Mutta arvatkaahan rakkaat lukijat, tottelenko Terhiä? Voin kyllä alkaa prosessoimaan ajatusmatoja tästä lähtien, mutta ei se ihmeparantuminen nyt herranenaika yhdessä yössä tapahdu. Olen kuitenkin ikuinen pessimisti. Ja jos ei kestä lukea, niin ei oo pakko :)

Aika luennon aluksi kuulin lauseen, että jos treeneissä menee hyvin ja tekee nollia, niin on hyvät mahdollisuudet tehdä niitä myös kisoissa. Pitää siis olla taito ja tekniikka kohdillaan, että voi puuttua tähän henkiseen puoleen. "Harkoissa menee hyvin, mutta kisoissa ei päästä harkkojen tasolle". Periaatteessahan meillä menee harkoissa sata kertaa paremmin kuin kisoissa. Kisoissa jännitän liikaa, en keskity enkä ohjaa kunnolla. Mutta ei me silti olla ikinä harkoissakaan sitä nollaa saatu. Ei ainakaan tule mieleen yhtään kertaa. Yhden kerran episten mölleissä sellainen ollaan koettu. Että ehkä vaadin liikaa itseltäni, ei meillä ole niitä taitoja vielä tarpeeksi!? VAI? Tai on taitoja, mutta ei niin paljon kun itse haluaisin. Ja jotenkin se jännitys on vaan saatava kuriin. Ja pitää alkaa opettelemaan hillitsemään sitä kiukkua, mikä aina tulee kisoissa. Tarvii varmaan lähteä yksin kisaamaan, niin ei ole ketään kenelle kiukuttelisi.

Seuraava asia mikä tuli ilmi, oli nämä psyykkeeseen vaikuttavat tekijät. Tausta. Janitan sanojen mukaan esim. vanhemmilla on erittäin suuri vaikutus näihin juttuihin. Omalla kohdalla en keksi miten vanhemmat olisi harrastusten kautta voinut elämäni pilata, koska en ole pienenä harrastanut mitään. Mulle on riittänyt, että saan painella kavereiden kanssa mettässä silloin kun huvittaa (eli kokoajan). Mutta ehkä tämä, ihkaensimmäinen oikea harrastus onkin sen takia vaikeampaa, kun en ole joutunut näitä kilpailujuttuja sen enempää koskaan kokemaan. Paitsi koululiikunnassa. Ja sitten koin valaistumisen. Koululiikuntahan on kaiken pahan alku ja juuri! Ei se tee pienelle ihmiselle hyvää, kun on aina joukkueiden valinnassa siellä viimeisten joukossa. "No, kai mä sit ton Sannan otan". Ja opettaja oli kans yks paska, joka suosi vaan pesäpalloilijoita. Vaikka kuinka olisi kaikkensa antanut, niin aina se liikunnan numero oli se seiska. Ja kauheet valitukset ja haukkumiset päälle, kuinka huono olen. Siinä sitten lopetti yrittämisen ja meni siitä missä aita on matalin. Nyt ainakin tiedän, ketä syytän!!! :D

Muita vaikuttavia tekijöitä on itseluottamus, joka minulla on aina ollut nolla. Syytä en tiedä. Persoonallisuus; olen ujo, eli ei mikään esiintyjätyyppi, eli ei ole helppoa mennä sinne radalle kaikkien eteen. Vaikka en kyllä koskaan ole ajatellut, että "vähän noloo, mitä noi ihmisetkin ajattelee" - olen ennemminkin ajatellut, että "mua harmittaa jos epäonnistutaan aina, ei noita muita kuitenkaan kiinnosta". Oma osaaminen ja koiran osaaminen... ollaan kyllä aika aloittelijoita vielä. Sanoin kotimatkalla Liisalle, että Gille on mun ensimmäinen koira ja harjoituskappale. Julmaa, mutta totta. Vaikka Gille onkin mulle yksi tärkeimmistä asioista elämässä, niin eipä sitä voi olla seppä syntyessään vaikka kuinka siitä koirastaan välittäisi. Ja sitten vielä ne tunteet... niitä mun pitäisi alkaa opettelemaan hillitsemään. Mutta miten!? Pitäisi olla rauhallinen, mutta silti vireessä... helppo nakki.

Jännittämistä olen oppinut hillitsemään kisapaikoilla aika hyvin. Mutta se tunne, kun on enää yksi koira ennen meitä ja pitäisi sinne radalle mennä... se on kamala. Siihen asti osaan olla suhteellisen rauhallinen, mutta tossa kohtaa iskee paniikki. Ja tärinä. Jotenkin musta kuitenkin tuntuu, että tämä olotila helpottuisi jos vaan olisin varmempi itsestäni ja taidoistani. Kyllä se Gille sinne oikeille esteille menisi, jos ohjaisin niinkuin pitää! Pitää ehkä kokeilla viretilan nostamista ja alkaa hakkaamaan itseään ennen radalle menoa :D Ajattelin ensin, että voisin kuunnella jotain Linkin Parkkia tms., niin olisi sellainen raivo päällä kun menee... mutta se voi olla myös aika huono juttu :)

Ja sitten se negatiivisten asioiden kääntäminen positiivisiksi. En siis saa ajatella "älä juokse pujottelun eteen" vaan pitää ajatella "jarruta ennen pujottelua". Tässä on opettelemista.

Mutta ainut asia mikä iski ja kovaa, oli lause "Nauti siitä, että saat mennä koirasi kanssa radalle, jokainen kisa voi olla viimeinen joko sinulle tai koirallesi". Sen verran kova elämä on opettanut minulle, että kuka tahansa läheinen voidaan ottaa pois ihan koska vaan. Niin monta asiaa jäi äidille ja isälle sanomatta, niin monta tekoa tekemättä, joten ehkä voin korjata tämän asian muiden läheisten kanssa. Yritän siis kaikkeni tästä lähtien, että annan sataprosenttia radalla Gillelle, kun sekin antaa sen saman minulle. Pogo on tässäkin kohtaa hyvä esimerkki, raukka sokeutuu ja joutuu jättämään asian josta nauttii elämänsä eniten. Mutta sitä tehdään täysillä siihen asti kun pystytään ja nautitaan joka hetkestä! Tiedän, että Pogo ainakin nauttii :)

Oli taas aika avautuminen näin tutuille ja tuntemattomille. Mutta tiedän, että tämä auttaa minua. Kokekaa myötähäpeää, kirotkaa tai naurakaa, mutta kirjoitettua taas tuli. Jännittämisen eteen joudun tekemään töitä, tunteet jäihin kisapäivänä (ei mulle riitä, että vaan radalla), mennään sillä mitä meillä on ja tehdään kaikkemme. Ja mikä tärkeintä, kaikki on E. Pakkalan syytä. Saakelin koululiikunta :D Sen takia olin agisählyssäkin niin kettuuntunut.

Sitten kun vielä tämä kaikki olisi yhtä helppo toteuttaa mitä se oli kirjoittaa. Naps, sormia napauttamalla mua ei enää harmita kun Gille ei osaa mennä putkeen. Olen niin syvällä suossa, että kyllä täältä nouseminen kestää... mutta hiljaa hyvää tulee!? Terhillä kesti 11 vuotta saada pääkoppa kuosiin, mulla on siis 8 vuotta vielä aikaa - minusta kun on tullut uusi Terhi, seuramme pahin pessimisti :D

tiistai 5. huhtikuuta 2011

Loman tarpeessa

Päätin, etten kirjoita harkoista tänne. Koska ei olen mitään hyvää kirjoitettavaa. Koska oltiin taas ihan surkeita. Mutta tässä minä taas kirjoitan vaan - tämähän toimii minulla vähän niinkuin päiväkirjana. Se olisi anteeksipyydön paikka Tarulle. Tämä meidän "lomalla" oleva kouluttaja tuli kuitenkin vetämään harkkoja. Omatoimitreeneissä oli hurjat kolme koirakkoa paikalla, joten Taru päätti tulla vähän Ebban kanssa hurjastelemaan. Ihan jees homma. Mutta sitten minä ja Gille oltiin ihan paskoja ja taas kiukuttelin minkä kerkesin. Taru on liian tuttu mulle ja Gillelle. Musta tuntuu, että välillä Gille oikeen tahallaan pelleilee kun Taru on läsnä. Ja sitten mä kiukuttelen. Joskus on vaan päiviä, kun tietää jo aamulla, että nyt ei pitäisi nousta sängystä. Eilen oli sellainen päivä, ja niin on tänäänkin. (Tänään aamuni lähti käyntiin erittäin mielekkäästi, kun tiputin suoristusraudan lattialle ja poltin sulakkeen - ja nyt on sitten pää kuin harakanpesä koska en saanut sitä suoristettua).

Eilen harkoissa ongelmakohdaksi ilmeni lähtö. Mulla paloi päre jo siinä vaiheessa, kun Gille kävi ihan ylikierroksilla eikä olisi malttanut odottaa lähdössä millään. Paikallaanoloharjoitusten aika. Toinen ongelmakohta oli PUTKI. Hemmetin iso ylläri. Siinä olisi taas pitänyt koira työntää sinne putkeen samalla tavalla mitä Oreniuksen radassa esteelle 4. Ja voi VEE. Ei sitten millään eikä mitenkäänpäin. Tai meni, mutta 180 asteen hypyn kautta. Ja meni myös se sitten, kun Taru seisoi lelu kädessä siellä putken takana, mutta se on huijausta. Ollaan siis paskoja. Meni hermot ja päätin mennä jäähylle.

Pogon jälkeen jatkettiin, jollon kiinnostus oli jossain miinus miljoonan kohdalla. Otti vaan päähän niin hemmetisti. Flegmaattisesti vedin lopun radan, joka sujui ihan ok. Ihmettelen vaan, että radassa oli yksikin kohta, missä hypättiin hyppy ja sitten koira lähetettiin putkeen sieltä hypyn takaa, periaatteessa siis vähän niinku pimeä putkensuu. Ja sinne se apina irtoo ihan täydellisesti. Onhan se tietenkin niin hemmetin paljon vaikeempaa mennä suoraan edessä olevaan putkeen kuin jossain kulman takana olevaan. !!!??? Mutta ei nämä onnistuneet kohdat kiinnosta, sitä vaan jää mieleen se epäonnistuminen. Ja se jos joku ärrrrsyttääää. En saanut edes illalla unta, kun vaan kiehutti. Tiedän, että Gille on ns. varma koira kun ei mene väärille esteille, mutta olisi se ihan kiva, että se menisi edes niille oikeille. Eikä vaan tuijottaisi mun kättä ja yrittäisi purra. Ja jotenkin jossain takaraivossa on vaan sellainen tunne, että olen vaan niin huono ohjaaja, ettei se koira voi muuta tehdä kun kokoajan kysyä, että mitä helvettiä sä siinä huidot!?. Gille parka, hyvä koira jolle on vaan annettu huono ohjaaja.

Nyt olisin loman tarpeessa. Sekä töistä että agilitystä. Ensi maanantaina on agilitykouluttajien kokous ja sen jälkeen on vielä kaksi maneesikertaa. Sitten on kesä (onhan?) ja pääsee ehkä oikeestikin aksaamaan. Kesän tavoite voisi olla "Gille osaa mennä putkeen".

Siinä jäähyllä ollessani ja itsesäälissä kieriskellessä yritin seurata Pogon menoa. Se sentään piristää, kun poika on aina niin hassu. Ensin oli aika pimeää ja ajattelin, että poika menee jonkun vaiston varassa siellä, ei se mitään näe. Mutta sitten kello kahdeksan aikaan illalla alkoi aurinko paistamaan, juuri kun Pogo oli radalla. Ehkä se auttoi vähän. Sitten alkoi tulemaan niitä Pogo-ratkaisuja. "Pogo, putkeen" "Ai siis tänne sun takana olevalle hypylle vai!?". Voisihan se olla, että Pogon kanssa radalla menisi hermot kun se on niin pässi, mutta katsomosta katsottuna se on vaan niin hassun ihana :) No on Gillekin ihana... aina kotona :D

sunnuntai 3. huhtikuuta 2011

Oreniuksen koulutus

Eilen oli jännittävä päivä. Mentiin Poriin Juha Oreniuksen koulutukseen. Luulin, että olisi ollut jännät paikat, mutta ei sitten ollutkaan. Viime kesänä Juha oli paljon pelottavampi ja pisti juoksemaan kuin hullu. Nyt ei ollut enää kumpaakaan :) Mä olisin jopa jaksanut juosta vaikka miten paljon vielä, se oli Gille mikä hyytyi. No, ei Gillen kanssa tuollaisia puolen tunnin yhteenmenoon aksaamisia ollakaan otettu... öö, ikinä!? Mutta hyvät treenit oli, on se vaan hyvä kouluttaja :)

Sitten kun sen radan oppi, niin kyllähän meno oli mukavaa. Tuli vaan välillä niin dorka olo, kun tiesi, että tässä pitää tehdä näin... mutta teen jotenkin ihan väärinpäin. Tuttuja juttuja siellä tuli ilmi, että mitä pitää harjoitella. Jos nyt muistaisin ainakin osan..
- Putkeen meneminen (esteet 3-4). Gille ei vaan irtoa sinne putkeen ja sitä pitää vahvistaa.
- Muutenkin irtoaminen. Muistin taas sen oikean palkkaustavan, kun vähän muistutettiin. Radanomaisesti pitää jatkua, heitä siis se lelu sinne eteen!
- Ja se käännösssss. Yritin ensin poispäinkäännöstä 21-22, mutta kun Gille vaan heittää siihen sen kokoympyrän. Vaikka miten ollaan tätä harjoiteltu, niin ei sitten millään. Namin kanssa lenkillä se voi ehkä onnistua, radalla ei ikinä. Mutta valssi toimi siihen kuitenkin sata kertaa paremmin.
- Selkeät näytöt. Pidä se käsi kokoajan siinä esillä, äläkä huido.
- Takaakierrot. Joissain kohdissa en vaan osaa ohjata takaakierroille, vaan olen itse liian edellä.
- Ja varmaan jotain muutakin, mitä en nyt juuri muista.

Ja mainittakoon vielä, että kuulin sieltä yleisän puolelta jotain mutinaa, kun esim. kohdassa 24-26 voin heittää Gillen takaakiertoon ihan huoletta, eikä sillä ole aikomustakaan mennä väärälle esteelle, eli putkeen. Jollain muulla vissiin oli tämän kanssa jotain ongelmia... :)

Ja nämä kaikki jutut oli jo tiedossa. Vielä kun ne olisi joka kerta mukana radalla... Alla ratapiirustus, toivottavasti Juha ei pahastu, että laitan sen tänne. Rata ei ihan piirustuksen mukainen ollut, varmaan tilanpuutteen takia.

Topi päätti mennä sitten Pogon kanssa, kun Ebban kanssa se olisi ollut vaan peliä. Ebbaa harmitti kyllä sen verran paljon istua autossa koko aika odottamassa, että ehkä se seuraavalla kerralla haluaa mennä Topinkin kanssa :) Pogolla meni ihan loistavasti, ei tietoakaan huonosta näöstä. Se oli pääasia näissä treeneissä. Ja nämä pojat pistettiinkin sitten juoksemaan, minusta tuntuu, että ne taisi olla lähemmäs tunnin siellä radalla. Uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Välillä Juhan piti sanoa Topille, että kovaa saa painella, mutta ei ihan joka kohdassa. Oli siis välillä jo liiankin edessä. 17-22 väliä nämä pojat juoksi muutamaan otteeseen. Siinä kellotettiin, että mikä ohjaustekniikka on nopein. Pogo veti kyllä itsensä ihan piippuun, eipä ole sekään päässyt treenaamaan ihan tuolla tahdilla ihan lähiaikoina. Lopussa ei enää paljon juostu, hölkätiin vaan. Illalla se oli ihan hassu kun se nousi omasta sängystään, niin käveli ihan tönkkönä - paikat vissiin vähän kipeenä. Tänään aamulla taas kaikki kunnossa.

Agilityn Lumoa hallin pohja oli aika erikoinen. Alussa tuntui, ettei siinä pysty juoksemaan lainkaan. Mutta omasta mielestäni siinä oli hyvä juosta. Saattaa kyllä johtua siitä pohjasta, että nyt on koko selkä tosi kipeä. Gille liukasteli hiukan kepeillä ja korkealle hypylle ponnistamisessa oli välillä vaikeuksia. Otettiin muuten medihyppyjä sen osteopaattikäsittelyn takia. Pogolle näyttää olevan ihan sama mikä pohja on kyseessä, samalla tavalla se painelee menemään. Todella harmillista vaan, että Soololla ja Zikillä meni anturat rikki sen pohjan takia... onneksi meidän pojat ei ole niin tykkejä ja säästyivät tältä.