Jatkoa hyvälle aamulle, huonoja uutisia päivällä...
Olin jatkuvien huonojen enteiden vuoksi tilannut Pogolle silmäpeilauksen. Pahinta pelättiin ja parasta toivottiin. Pahin painajainen se vaan kävi toteen.
Pogo on ollut iloinen itsensä, mutta toistuvia kertoja on tullut huomattua, ettei se ehkä näe kunnolla. Ollaan sitä jo mietitty hetken aikaa, mutta nyt syksyn tullessa ja iltojen pimetessä edessä oli väistämätön. Piti varata lääkäriaika ja saada selvyys asiaan. Pogolla on ollut vaikeuksia tulla (valkoisia) rappusia alas, ulkona hämärässä tai pimeessä on tosi epävarma eikä näe mihin astuu ja voi kävellä asioita päin. Agilityssä ne rimat on tippunut jo aika kauan. Eilen siellä maneesilla juoksenteli niitä putkiakin päin jo. Ja niin edelleen. Yleisesti ottaen kaikki on sujunut hyvin, mutta tosiaan toi hämäränäkö on ollut huonoa.
Silti toivoin jotenkin, että ehkä se on vaan vähän tohelo. Silmälääkäri kuitenkin totesi heti, että silmissä on jo pitkälle edennyt PRA (verkkokalvon etenevä surkastuminen). Perinnöllinen sairaus, johon ei ole parannuskeinoa ja edessä on sokeus. Lääkäri sanoi, että Pogo on varmaan vuoden kuluttua täysin sokea. Molemmissa linsseissä oli myös havaittavissa kaihimuutoksia, mutta se ei vaikuta asiaan mitenkään, kun PRA on ja pysyy.
Tämä on vaan niin epäreilua. Ei edes todellista. Vaikka vähän jo tiedettiin, mitä on luvassa, niin ei tätä silti tahdo uskoa todeksi. Olen tietenkin onnellinen, että Pogolla on muuten kaikki kunnossa, kukaan ei ole ottamassa sitä meiltä pois tai mitään, mutta kyllähän tälläinen uutinen vähän pysäyttää. Itkuhan siinä tuli kun lääkärin diagnoosin kuuli, ja tulee edelleen. Pogon elämän paras asia on agility - ja kohta se ei pysty sitä enää tekemään. Inhottavaa, kun toinen nauttii siitä niin paljon, muttei perkele näe mihin mennä. Alkaa olemaan jo vaarallistakin jossain vaiheessa, mutta päätettiin, että Pogon kanssa tullaan aksaamaan niin pitkälle kun vaan pystyy. Vaikka mentäisiin sitten helppoa rataa medihypyillä, mutta kunhan mennään. Lääkäri oli sitä mieltä hiukan huumorimielessä, että miksei voisi mennä jatkossakin, jos menee sitä samaa rataa minkä koira osaa jo ulkoa :). Mutta ikävää on, että Pogon agilityura jäi sitten tähän. Ja Topilla ei ole enää kunnollista agilitykoiraa.
Pogo tulee edelleen olemaan se sama Pogo, mutta vähän rajoittuneemmin vaan. Meidän pikkuisella vammasella pitää olla opaskoira, mutta eiköhän muuten sama meno jatku. Ei Pogo olisi Pogo, jos sillä ei olisi sitä geeniperimää mitä sillä on, joten ehkä tämän vaan täytyy kuulua asiaan. Ei me ainakaan vaihdettaisi päivääkään pois.
Jos jollain teillä lukijoista on kokemuksia vastaavasta tilanteesta, tai jollain tutun tutulla on, niin voisin mielellään kuulla. Ollaan meinaan vähän hukassa nyt tämän tilanteen kanssa, ei oikein osaa vielä suhtautua asiaan mitenkään järkevästi, kun edelleen on pieni shokkitila päällä. Suoraansanottuna, vituttaa niin paljon että sattuu.
Sattuu täälläkin ja lujaa! Näitä kyyneleitä ei pidätä mikään :( Elämä jatkuu kaikesta huolimatta! Miten mahtavaa on omistaa niin suuri persoona kun Pogo on, toista vastaavaa en ole tavannut :) Suuri persoona jatkaa edelleenkin elämää teidän ilona, otetaan vastaan se mitä elämä tuo, muutakaan ei voi. Jaksamista!
VastaaPoistaNämä on niitä hetkiä, kun vetää hiljaiseksi. Turha edes sanoa olevansa pahoillaan, kun se ei kuitenkaan mitenkään auta. Koettakaa jaksaa.
VastaaPoistaNiin ikävää ja epäreilua :-( Kyllähän sitä osasi odottaa, että jotain löytyy, mutta ei tällaista :-( Jaksamisia!
VastaaPoistaJa meikä pillittää tääl töissä :o( Aivan epäreilua, tiedä mitä kuuluu sanoa...oliskin vaan mennyt koko homma Pogon yli-innokkuuden piikkiin! Onnex Pogo on muuten terve niin nähdään kaveria kuitenkin kentän laidalla ja tietty nyt vielä kentälläkin :o)
VastaaPoistaVoi miten kurjia uutisia :-( Voimia teille kaikille. Komppaan Tarua, että onneksi Pogo saa kuitenkin jatkaa elämää teidän rinnalla teidän ilona.
VastaaPoistaNo voi itku. Teillä on suuri haaste edessä. Ihminen pärjää ilman näkökykyä, miksei siis Pogokin. Pitää keksiä uutta haastavaa tekemistä ja senhän te vermasti keksitte. Paljon halauksia ja voimia teille.
VastaaPoistaT.Tiina,Pete ja Nipa
Terveisiä kohtalotoverilta, meillä oli viime syksynä sama tilanne Charon kanssa. Kesällä oli huomattu joissakin tilanteissa, että koira ei näe kunnolla, ja kun Optigenistäkin oli jo aiemmin saatu se C-tulos, niin melkein jo tiedettiin silmäpeilaukseen mentäessä, että PRA sieltä todennäköisesti löytyy. Niin löytyikin, eläinlääkäri sanoi myös että parin kuukauden päästä kun alkaa tulla hämärää, koira luultavasti jo törmäilee seiniin jne. Ja kyllä silloinkin monenlaista ajatusta kävi mielessä, kuten että pitäisikö heti alkaa etsiä uutta kotia kun meillä on pieni vauva talossa ja vielä hetken aikaa jonkun verran näkevä koira kuitenkin saattaisi sopeutua uuteen kotiin, tai että olisikohan lopettaminen sittenkin parempi vaihtoehto kun nuori ja virtava koira sokeutuu. Charo on vuotta vanhempi kuin Pogo.
VastaaPoistaTilanne ei mitenkään dramaattisesti ole pahentunut diagnoosin jälkeen, viime keväänä itseasiassa harkitsin vielä että voisiko tuon viedä vielä luonnetestiin, mutta peruin sen sitten kun Charo itselleen aika epätyypillisesti murisi välillä lähestyville ihmisille päivänvalossakin. Tänä syksynä käytiin uudestaan lääkärillä, ja sairaus oli edennyt niin kuin toki odotettiinkin. Lääkäri sanoi että enää ei näkö paljoa huonone, tai siis on enää niin vähän toimivia soluja silmässä, ettei suurta muutosta voi enää tapahtua. No, Charo pärjää edelleen täällä meidän hankalakulkuisessa asunnossa (mm. lapsen leluja joka paikassa), myös vieraissa paikoissa pärjää hyvin, liikkuu metsässä ihan kuin ennenkin, on sopeutunut erinomaisesti tuohon pikkupoikaan, hyppää autoon, kulkee portaat, pärjäilee myös koirapuistossa... Joissakin tilanteissa toki huomaa ettei se näe, mutta aika harvoin kuitenkin. Välillä se kolhii päätään, tänään pimeässä huoneessa käveli seinän viertä eikä erottanut avoinna olevaa ovea seinästä, joten törmäsi siihen oven kulmaan. Charo on aika varma, ystävällinen ja itsenäinen luonteeltaan, enkä ole huomannut luonteessa muutosta. Mitään opaskoiraa se ei todellakaan ole itselleen kelpuuttanut tuosta nuoremmasta koirasta, vaan kyllä edelleen se on tämä sokea tapaus joka päättää mihin mennään ja miten toimitaan :). Ja ihan käsittämättömästi pystyy juoksemaan täysillä vaikeassakin maastossa. En usko että monikaan ulkopuolinen näkisi mitään outoa koiran käytöksessä.
Piti jakaa kahteen osaan tämä sepustus, oli liian pitkä... :)
VastaaPoistaAinoa selkeä muutos ja ongelmallinen asia joka on tässä vuoden aikana ilmennyt, on tuon nuoremman uroksen ahdistus pienessä tilassa, kuten auton takaluukussa. Se aiheuttaa välillä paniikkihaukkumista ja nykyisin Charokin on hetkellisesti siihen vastannut rähinällä, vaikka alkuun ei välittänyt siitä. En tiedä mikä sen tilanteen laukaisee vai onko sille erityistä syytä miksi välillä rähistään ja välillä nukutaan vierekkäin, mutta luulen että se kuitenkin liittyy Charon sokeutumiseen (ja toisen uroksen nuorempaan ikään ja "epävakaampaan" luonteeseen), ja siihen auttaa aika hyvin se että molemmilla koirilla on tilaa ja pystyn rauhoittelemaan nuorempaa. Muuten ne tulevat hyvin vielä toimeen, tai no samalla lailla kuin ennenkin, eivät ylimpiä ystäviä mutta eivät tappelekaan, joskus jopa leikkivät. Näillä on aika tarkalleen saman verran ikäeroa kuin teidän pojillakin.
Minusta kuulostaa siltä, että Pogon PRA on jonkun verran pidemmällä mitä Charolla vaikka molemmat se onkin pitkälle edennyt. Tai sitten Pogolla on sairaus edennyt nopeammin, jos se ei ole ehtinyt samalla lailla sopeutua vielä? Onko teillä ollut urosten välillä mitään kärhämää, tai onko nuoremman koiran suhtautuminen Pogoon muuttunut sitä mukaa kun Pogon näkökyky on huonontunut? Tsemppiä vielä teille, järkytys on varmasti suuri, mutta tulevaisuus voi olla yllättävänkin valoisa kunhan koira sopeutuu tilanteeseen :).
Olen tässä miettinyt pitäisikö opettaa joitakin ohjauskäskyjä sokealle koiralle varmuuden vuoksi, tai että saisiko sen käskystä seuraamaan vaikka laserkynän valopistettä, jotta voisi tarkkailla sitä sokeutumisen etenemistä. Mutta ne on kyllä jääneet toteuttamatta, kun arjessa tuo ikävä sairaus ei toistaiseksi näy juurikaan.
T: Maija ja Charo
Sen verran piti vielä jatkaa spämmäämistä, että luonteessa ei ole tapahtunut muutosta, mutta joissakin tilanteissa koira on toki epävarmempi tai puolustushaluisempi kuin ennen. Tai kun se nuorempanakin on ollut kova vahtimaan ja joskus öiseen aikaan murissut varoituksen erilaisille hiippareille joita täällä päin paljonkin iltalenkeillä tulee vastaan, viime talvena se tosiaan saattoi murista jo ihan päivälläkin lähestyville ihmishahmoille. (Ja tämän takia jäi se luonnetesti käymättä, ettei vaan jäisi mitään epäluuloa päälle näön edelleen huonontuessa.) Heti kun se sai hajun ihmisestä tai muuten tunnisti hahmon, se antoi olla, mutta selvästi sen käytöksessa oli tapahtunut muutos.
VastaaPoistaMutta luulen että tuo oli yksi vaihe siinä näön huonontumisessa, ehkä siihen aikaan oli tullut joku "hyppäys" ja sokeutuminen edennyt nopeammin, ja koira siksi hetkelliseksi oli enemmän varuillaan. Nyt tänä syksynä olen muutamaan kertaan huomannut, että jos lenkillä kuuluu vieraiden ihmisten ääniä jossain lähistöllä muka oudossa paikassa, Charo valpastuu eri tavalla kuin ennen, tai siis jos se tietää että jossain on ihmisiä mutta ei haista heitä (eikä näe...). Lähestyviin hahmoihin se ei enää minusta juurikaan kiinnitä huomiota (ilmeisesti ei näe niitä), mutta tosiaan ääniä se näyttää kuuntelevan enemmän kuin ennen. Onneksi tuo on kuitenkin sen verran järkevä että osaa minun mielestäni uhkaavissa tilanteissa toimia ja käyttää päätään, ja edelleenkin se ensisijaisesti haluaa selvittää mitä siellä äänen suunnassa on, eikä ole mitenkään hampaat irvessä menossa päälle vaan lähituntumassa toteaa kaikki ihmiset kivoiksi. Eli koiran luonne on säilynyt ennallaan, se ei ole muuttunut araksi tai aggressiiviseksi, ainoastaan näön heikentyminen on tuonut joitakin muutoksia siihen missä tilanteissa koira nykyisin reagoi verrattuna entiseen aikaan, jolloin se saattoi näön varassa tarkistaa asiat.
T: Maija
No moikka Maija.
VastaaPoistaKiva kun kirjottelit, ollaan niin hukassa, että muiden kokemukset on tervetulleita. En tiedä sitten, että miten erilainen tilanne Pogolla ja Charolla on, mutta kyllä Pogo vielä aika hyvin pärjää. Voi olla, että on pidemmällä, mutta hyvin pallo ainakin pimeässä vielä näkyy. Se on kai Pogolle se tärkein juttu :) Ja varmaan tämä pimeys nyt on ollut se ratkaiseva tekijä. Tiistain jälkeen kun on oikeen tarkkaillut koiraa, niin kyllä se vielä aika hyvin näkee. ja maananantainakin oltiin agilityssä - suht normaalisti se sielläkin meni. Ja on mennyt aikaisemminkin. Eilen lenkillä vähän piti väistellä pelottavia postilaatikoita ja roskiksia, mutta suht tyytyväisenä se mun perässä kivi suussa käveli. Normaalia sekin. Ihmisiin ei ole ainakaan vielä reagoinut samalla tavalla kuin Charo. Uskomme vahvasti, että Pogo sopeutuu tilanteeseen, emme ainakaan laske mitään muuta vaihtoehtoa edes mahdolliseksi. Gillen kanssa se on tullut toimeen. Gillellä on vähän liikaa tempperamenttiä ja välillä kiukuttaa kun sillä on paha olo, muttei kyllä ole huomattu, että Pogon näön huononeminen olisi vaikuttanut tilanteeseen mitenkään. Pogo on niin velliperse, että antaa tilanteen periksi heti. Jos joku isku Gilleltä tulee yllätyksenä, niin nykyään Pogo ärähtää takaisin kun säikähtää. Muttei sen vakavampaa. Mutta oli kiva kuulla, että teillä on sopuduttu hyvin ja pärjätään lastenkin kanssa. Kirjoitin sulle sähköpostiakin, joten sinnekin saa kertoa vielä jos on vielä jotain. Eletään nyt päivä kerrallaan ja ollaan onnellisia siitä, että saadaan pitää Pogo, vaikkakin vähän vammasena. Tuskin tämä diagnoosi vaikuttaa mitenkään kummemmin, osataan nyt olla vaan varovaisempia ja ymmärretään poikaa kun se häröilee omiaan.
ja kiitos kaikille muille viesteistä, eiköhän me tästä vielä selvitä...
Surullista...mutta kyllä Pogo pärjää! Pogolle pitää vähitellen kehitellä uusi harrastus, vaikka jäljestäminen. Oma ensimmäinen koirani sokeutui (vanhuuttaan) ja pärjäsi kotioloissa mainiosti. Näkö ei kaiketikaan ole koiran tärkein aisti.
VastaaPoistaT. Liisa, Aada, Beea ja Aksu
Luin pitkästä aikaa blogianne, olipa ikäviä uutisia :-( Jaksamista!
VastaaPoista