Meille syntyi viime maanantaina 13.8 pieni poika. Merkkiä ihminen. Ei enempää noita karvaisia poikia! :)
Poju on vallan ihana, söpöliini ja ylipäätänsäkin täydellinen. Olen maailman onnellisin. Koirat saattaa olla jotain toista mieltä, koska niiden elämä on vaan entistäkin tylsempää :D Raskausaikana en sitten loppuvaiheessa enää päässyt kunnolla lenkkeilemään, muutakun Pogon kanssa. Sen löntystelijän vauhti oli juurikin sopivaa, ja tuntui että Pookekin nautti kun sai olla kokonaan yksinään lenkillä, eikä tarvinnut hötkyillä. Jopa mun vauhti oli liian nopeeta sille :) Laiskimus. Topi sai sitten hoitaa kahden muun lenkittämisen ja ilokseni ne lenkit oli yleensä juoksuversioita. Mutta eiköhän tämä elämä tästä ala taas vauhdittumaan, kun päästään vähän alkuun. Mulla ainakin lenkkarinpohjat polttelee jo tuonne teille sen verran, että kohta mennään!
Äsken oltiin jo ensimmäisellä vaunulenkillä. Ei se nyt ihan niin helppoa ollut kun mitä olin kuvitellut. Tälläkin kertaa jako meni niin, että mulla oli vaan Pogo. Mutta kun se urpo hinaa niiden hajujensa perässä oikeelle, niin vaunut vetää vasemmalle. Ehkä siihenkin joku tatsi vielä löydetään.
Kun tuotiin pikkupoika kotiin, niin tehtiin sillälailla, että mä tulin sisälle ensin yksin. Mulla oli ollut ainakin NÄIN iso ikävä noita karvaisia pöllöpäitä. Ne oli ihan erinäköisiäkin kun tulin ovesta sisään, turkkikin kasvanut muutamassa päivässä ainakin metrin! Ja oli noillakin mua ikävä. Gillellä ehkä isoin. Sitten tuotiin Poju sisälle. Gille tajusi uuden tulokkaan ensimmäisenä ja alkoi tietenkin vesikoiramaiseen tyyliin haukkumaan, Seuraavaksi homman hokasi Naga, joka myös haukkui - ja juoksi karkuun paniikissa. Pogo ei tajunnut, Pogo kun on Pogo. Sitten Gille haistoi poikaa kerran ja oli ihan sen näköinen, kuin olisi tajunnut "aa, tää on se meidän pentu kun oli tuolla mahassa, ihan fine juttu". Ja sitten sillä heräsi samantien jotkut isänvaistot ja se alkoi hoivaamaan ja puolustamaan vauvaa. Naga pelkäsi edelleen, sillee kurottamalla uskalsi tulla haistelemaan puolen metrin päähän. Pogo ei tajunnut vieläkään mitään muuta, kun että hänellä on lelu. Kesti ehkä tunnin ennen kun Pogon piuhat yhdistyi, se tuli nuuskaisemaan vauvaa, nuolaisi pikaisesti päälakea hyväksymisen merkiksi ja jatkoi juttujaan. Kaikenkaikkiaan koirat on suhtautunut tulokkaaseen aivan mahtavasti. Gille ja Naga saattaa välillä tulla viereen katsomaan pientä ihmettä ja muuten annetaan olla ihan rauhassa. Yöheräämisiinkin ne on jo tottunut, ovat siis tajunneet ettei joka kerta kun mä nousen ylös ole aamu.
Ja kun mikään ei koskaan voi mennä niinkun strömsössä, niin ei mennyt nytkään. Autojen suhteen meinaan. Touran meni rikki jo pari viikkoa sitten ja siihen ollaan nyt odoteltu maahantuojalta sitä osaa, takuuseen pitäisi mennä kun oli ihan uusi palikka. Menee vielä ainakin kolme viikkoa, joten eipä siinä sitten mitään. Olihan meillä sentään edes vielä toinen auto. Mutta Audi päätti sanoa sopimuksensa irti siinä vaiheessa, kun Topi oli matkalla Poriin hakemaan mua ja vauvaa kotiin sairaalasta. Sillä ei sitten ihan ajettukaan mihinkään enää. Ei muuta kun Mumman biili kehiin ja uusi yritys kohti Poria. Toisaalta onni onnettomuudessa, että se hajosi tossa vaiheessa, eikä sillon kun oltiin menossa puskemaan sitä pientä pojua ulos. Siinä vaiheessa olis voinut saada Audi vähän iskua tältä mammalta :D Ollaan nyt sitten autottomia. Eilenkin joutusin pummimaan kyydin ruokakauppaan siskolta, jotta saadaan edes ruokaa! On se tuuri ihmeellinen juttu.
Jokatapauksessa - Tästä se sitten lähtee, uusi agilitytaituri on syntynyt. Vaikkakin mun veljen mielestä pojasta tehdään painija :D
