Ajatusmatoja ja asennevamma

Osallistuin eilen jo toiseen henkisen valmentautumisen koulutukseen (tällä kertaa luennoitsija oli Janita Leinonen), ensimmäisestä kerrasta ei ollut mitään hyötyä - aika näyttää miten nyt käy. Ainakin suhtautuminen on tällä kertaa parempi. Kovasti olen nyt yrittänyt pohtia kaikenlaista, että miksi mulla on näin huono itsetunto ja suuri asennevamma. Olen kyllä joutunut kokemaan sen verran paljon tähänastisessa elämässä, että ei ihme jos vähän viiraa. Tästä tulee sitten pitkä tarina.

Mutta en saisi kuulemma kirjoittaa blogiin enää negatiivisesti. Kaikki asiat pitää kääntää positiiviseksi. Yhtä hyvin voisin vaikka syödä pääni, kuulostaa molemmat yhtä helpoilta.

Eilen luennolla kävin keskustelun Terhin kanssa:
Terhi: "No, miltäs nyt tuntuu"

Minä: "Voit sitten lukea huomenna blogista"

T: "Hyvää vai huonoa?"
M: "No mitä luulet?"
T: "Et saa kirjoittaa enää yhtään negatiivista sanaa sinne!"
M: "No, sitten mä en kirjoita sinne enää ikinä"
T: "Ei, kun sun pitää sanoa, että 'Kirjoitan sinne ehkä seuraavassa elämässä'".

Että näin. Mutta arvatkaahan rakkaat lukijat, tottelenko Terhiä? Voin kyllä alkaa prosessoimaan ajatusmatoja tästä lähtien, mutta ei se ihmeparantuminen nyt herranenaika yhdessä yössä tapahdu. Olen kuitenkin ikuinen pessimisti. Ja jos ei kestä lukea, niin ei oo pakko :)

Aika luennon aluksi kuulin lauseen, että jos treeneissä menee hyvin ja tekee nollia, niin on hyvät mahdollisuudet tehdä niitä myös kisoissa. Pitää siis olla taito ja tekniikka kohdillaan, että voi puuttua tähän henkiseen puoleen. "Harkoissa menee hyvin, mutta kisoissa ei päästä harkkojen tasolle". Periaatteessahan meillä menee harkoissa sata kertaa paremmin kuin kisoissa. Kisoissa jännitän liikaa, en keskity enkä ohjaa kunnolla. Mutta ei me silti olla ikinä harkoissakaan sitä nollaa saatu. Ei ainakaan tule mieleen yhtään kertaa. Yhden kerran episten mölleissä sellainen ollaan koettu. Että ehkä vaadin liikaa itseltäni, ei meillä ole niitä taitoja vielä tarpeeksi!? VAI? Tai on taitoja, mutta ei niin paljon kun itse haluaisin. Ja jotenkin se jännitys on vaan saatava kuriin. Ja pitää alkaa opettelemaan hillitsemään sitä kiukkua, mikä aina tulee kisoissa. Tarvii varmaan lähteä yksin kisaamaan, niin ei ole ketään kenelle kiukuttelisi.

Seuraava asia mikä tuli ilmi, oli nämä psyykkeeseen vaikuttavat tekijät. Tausta. Janitan sanojen mukaan esim. vanhemmilla on erittäin suuri vaikutus näihin juttuihin. Omalla kohdalla en keksi miten vanhemmat olisi harrastusten kautta voinut elämäni pilata, koska en ole pienenä harrastanut mitään. Mulle on riittänyt, että saan painella kavereiden kanssa mettässä silloin kun huvittaa (eli kokoajan). Mutta ehkä tämä, ihkaensimmäinen oikea harrastus onkin sen takia vaikeampaa, kun en ole joutunut näitä kilpailujuttuja sen enempää koskaan kokemaan. Paitsi koululiikunnassa. Ja sitten koin valaistumisen. Koululiikuntahan on kaiken pahan alku ja juuri! Ei se tee pienelle ihmiselle hyvää, kun on aina joukkueiden valinnassa siellä viimeisten joukossa. "No, kai mä sit ton Sannan otan". Ja opettaja oli kans yks paska, joka suosi vaan pesäpalloilijoita. Vaikka kuinka olisi kaikkensa antanut, niin aina se liikunnan numero oli se seiska. Ja kauheet valitukset ja haukkumiset päälle, kuinka huono olen. Siinä sitten lopetti yrittämisen ja meni siitä missä aita on matalin. Nyt ainakin tiedän, ketä syytän!!! :D

Muita vaikuttavia tekijöitä on itseluottamus, joka minulla on aina ollut nolla. Syytä en tiedä. Persoonallisuus; olen ujo, eli ei mikään esiintyjätyyppi, eli ei ole helppoa mennä sinne radalle kaikkien eteen. Vaikka en kyllä koskaan ole ajatellut, että "vähän noloo, mitä noi ihmisetkin ajattelee" - olen ennemminkin ajatellut, että "mua harmittaa jos epäonnistutaan aina, ei noita muita kuitenkaan kiinnosta". Oma osaaminen ja koiran osaaminen... ollaan kyllä aika aloittelijoita vielä. Sanoin kotimatkalla Liisalle, että Gille on mun ensimmäinen koira ja harjoituskappale. Julmaa, mutta totta. Vaikka Gille onkin mulle yksi tärkeimmistä asioista elämässä, niin eipä sitä voi olla seppä syntyessään vaikka kuinka siitä koirastaan välittäisi. Ja sitten vielä ne tunteet... niitä mun pitäisi alkaa opettelemaan hillitsemään. Mutta miten!? Pitäisi olla rauhallinen, mutta silti vireessä... helppo nakki.

Jännittämistä olen oppinut hillitsemään kisapaikoilla aika hyvin. Mutta se tunne, kun on enää yksi koira ennen meitä ja pitäisi sinne radalle mennä... se on kamala. Siihen asti osaan olla suhteellisen rauhallinen, mutta tossa kohtaa iskee paniikki. Ja tärinä. Jotenkin musta kuitenkin tuntuu, että tämä olotila helpottuisi jos vaan olisin varmempi itsestäni ja taidoistani. Kyllä se Gille sinne oikeille esteille menisi, jos ohjaisin niinkuin pitää! Pitää ehkä kokeilla viretilan nostamista ja alkaa hakkaamaan itseään ennen radalle menoa :D Ajattelin ensin, että voisin kuunnella jotain Linkin Parkkia tms., niin olisi sellainen raivo päällä kun menee... mutta se voi olla myös aika huono juttu :)

Ja sitten se negatiivisten asioiden kääntäminen positiivisiksi. En siis saa ajatella "älä juokse pujottelun eteen" vaan pitää ajatella "jarruta ennen pujottelua". Tässä on opettelemista.

Mutta ainut asia mikä iski ja kovaa, oli lause "Nauti siitä, että saat mennä koirasi kanssa radalle, jokainen kisa voi olla viimeinen joko sinulle tai koirallesi". Sen verran kova elämä on opettanut minulle, että kuka tahansa läheinen voidaan ottaa pois ihan koska vaan. Niin monta asiaa jäi äidille ja isälle sanomatta, niin monta tekoa tekemättä, joten ehkä voin korjata tämän asian muiden läheisten kanssa. Yritän siis kaikkeni tästä lähtien, että annan sataprosenttia radalla Gillelle, kun sekin antaa sen saman minulle. Pogo on tässäkin kohtaa hyvä esimerkki, raukka sokeutuu ja joutuu jättämään asian josta nauttii elämänsä eniten. Mutta sitä tehdään täysillä siihen asti kun pystytään ja nautitaan joka hetkestä! Tiedän, että Pogo ainakin nauttii :)

Oli taas aika avautuminen näin tutuille ja tuntemattomille. Mutta tiedän, että tämä auttaa minua. Kokekaa myötähäpeää, kirotkaa tai naurakaa, mutta kirjoitettua taas tuli. Jännittämisen eteen joudun tekemään töitä, tunteet jäihin kisapäivänä (ei mulle riitä, että vaan radalla), mennään sillä mitä meillä on ja tehdään kaikkemme. Ja mikä tärkeintä, kaikki on E. Pakkalan syytä. Saakelin koululiikunta :D Sen takia olin agisählyssäkin niin kettuuntunut.

Sitten kun vielä tämä kaikki olisi yhtä helppo toteuttaa mitä se oli kirjoittaa. Naps, sormia napauttamalla mua ei enää harmita kun Gille ei osaa mennä putkeen. Olen niin syvällä suossa, että kyllä täältä nouseminen kestää... mutta hiljaa hyvää tulee!? Terhillä kesti 11 vuotta saada pääkoppa kuosiin, mulla on siis 8 vuotta vielä aikaa - minusta kun on tullut uusi Terhi, seuramme pahin pessimisti :D