Joku otsikko

Noniin, taas väännetään väkisin tekstiä tänne. Pikkusen alkaa blogi käymään hitaalla, kun ei tapahdu mitään ja kaikki mitä kirjoitan toistaa itseään... niinkun tämäkin valitus.

Edellisviikolla treenit jäi välistä, kun vietettiin agility-porukan kesken pikkujouluja. Kivaa oli :)

Luntakin tuossa oli hetken aikaa... sai mielen kummasti pirteämmäksi, mutta sitten se taas meni. Melkoisen pikainen visiitti. Kummallisesti toi ilma vaikuttaa ihmisten mielialaan... ainainen pimeys ja kuraisuus ei vaan ole kivaa, varmaankaan kenenkään mielestä? Tai ainakaan kenenkään koira-ihmisen. Koiria saisi olla pesemässä alvariinsa. Olisi jouluisempikin tunnelma, jos sitä lunta olisi maassa edes hiukan. Oi säiden haltija, olisitko niin kiltti ja antaisit meille pysyvän lumen muutamaksi kuukaudeksi? Kiitos.


Mutta eilenpä päästiin taas harkkoihin, jee, olin ihan fiiliksissä taas. Tosin, Tanja oli laittanut radan nettiin, jonka teemana oli välistävedot. Joten ennakko-olettamus oli, etten taaskaan ehkä olisi parhaimmillani. Mutta mitäpä tuosta, pääasia, että pääsen tekemään Gillen kanssa aksaa niin kauan kun vaan sitä iloa meille suodaan. Uusi asenne on taas täällä, mutta se kyllä pätee vaan harkkaamista (eli oikeastaan asenne on vanha). Tuo kisapuoli on nyt toistaiseksi vielä hämärän peitossa erinäisistä syistä. Eli vinkkinä Tanjalle, tiedät kyllä että ryhmä on täynnä erittäin kiitollisia tyyppejä sen takia, että saadaan käydä reeneissä. Ei anneta ulkopuolisten mielipiteiden haitata.

Possuagilityä ala Gille

Mutta harkoissa kaikki ei sitten mennytkään ihan niinkun strömsössä. Hyvä että edes päästiin radalle, kun porukka alkoi kiehumaan siellä. Oli maksien vuoro olla ekana, joka tarkoitti sitä, että oman vuoronsa jälkeen saa häippästä. Mutta sitten sattuikin niin, että pieniä oli vaan kaksi, joista Mikon piti mennä lasten takia ekana ja sitten radan purku jäi Hennan ja Tanjan harteille. Ei siis reilu kauppa. Kaijan ehdotus oli, että kaikki jää, koska kaikilla on kiire kotiin. Ei siinä sitten ihan niinkään mennyt, mutta toiset teki kompromissin ja jätti omat kiireet ja toiset ei. Lasten takia mun mielestä saa häipyä, muut syyt onkin sitten eriarvoisia, toki niitäkin pitäisi kunnioittaa. Minä ajattelin, että kun menen Gillen kanssa jokatapauksessa medihyppyjä, niin olisin aikaa säästääkseni mennyt heti Mikon jälkeen, kun rimat oli jo oikealla korkuudella. Mutta salaisen varausjärjestelmän vuoksi tästä meinasi syttyä sota ja mentiikin sitten tokavikana minihypyillä. Melkoisen mielenkiintoista, meikäläiselle tuli pikkusen kiire :)

Tosiaan kun sinne radalle sitten päästiin niin ymmärsin, että miksi maksikoirilla on ne korkeemmat hypyt. Eihän siinä meinannut ehtiä mihinkään. Kun on viisi hyppyä peräkkäin joissa jokaisessa pitää tehdä välistäveto, niin moro. Topi kyllä sanoi, että se näytti just hyvältä, kun mulla oli niin hemmetin kauhee kiire kokoajan, että kerrankin liikuin tosissani. Putkiin ohjaamisesta sain taas noottia... miten se onkaan niin vaikeeta mulle? Aina. Sitten Tanja perhana vielä alkoi uhkailemaan, että pitää tehdä kunnollinen takaaleikkaus putkeen, tai muuten saan mennä sen sata kertaa, kunnes onnistuu. Tanja se tietää mistä narusta vedellä, heti kun uhkaillaan niin teen kunnolla, ykkösellä oikein :)


Ja kun harkkojen piti olla lyhyet, niin otin koko porukan mukaan. Topi, Pogo ja Naga pääsi retkelle. Nagan takia siis lähinnä tämä konkkaronkka lähti messiin. Vähän sosialistamisjuttuja pennulle siis. Siellä Nappula pääsi ottamaan kontaktin ja tekemään kaikkea kivaa Topin ja Tanjan kanssa. Ihan hyvin sen kanssa voisi maneesilla harkata, mitä nyt hiukan se hepan kakka maistui, mutta aika vähän. Tosi reipas pikkupoika meillä. Elvis-sakemanniakin se meni tervehtimään iloisesti ja hiljaa. Tai sitten pikkupoika mietti, että "ton kaverin pää on mun kokoinen - joten nyt on ehkä pidettävä naama kiinni" :D Väsymys, nälkä ja vilu alkoi vaivaamaan pikkuista loppua kohden, mutta se nyt vaan piti kestää. Oli se onnellinen poika kun pääsi kotiin, sai ruokaa ja unta. Ihana ihana ihana ihana pieni pallero.