Apina-agilityä

Nyt kuulkaas pukkaa sellaienen valituspostaus ilmoille, että oksat pois. Älä siis lue enempää jos et kestä itsesääliä. Nyt vielä kun tämä suunnaton vitutus on päällänsä, ei todellakaan olisi järkevä alkaa kirjoittamaan jotain typerää blogia. Mutta ei tänään ole mikään muukaan mennyt kovinkaan nappiin, niin jatketaan nyt samalla linjalla.

Taru oli mukana kun kävin pistäytymässä ATT:n kisoissa. Tyhmin idea taas vähään aikaan. Taru kylläkin lähti Zipin takia matkaan, että saa pikkupoika haistella vähän agilitytuulia. Naga tuli mukana siinä siivellä. Eli jos ei muuta, niin pikkuisilla on ollut tänään ainakin hyvä päivä. Mahtavan reippaat pikkupojat <3 Terhi käski mun keksiä kolme positiivista asiaa tältä päivältä, mutta tota ei varmaan lasketa. Veikkaan, että kyse olisi kuitenki mun ja Gillen suorituksesta? Vielä en ole yhtäkään asiaa keksinyt, mutta jatkan pohdintaa...

Tosissaan jo kotona mulla oli sellainen olo, ettei voisi vähempää kiinnostaa lähteä. Tarukin huomasi mun ihanan pirteän olotilan ja päätti pysytellä kaukana kisapaikalla... on se kivaa muuttua niin mahtavan mukavaksi ihmiseksi tuolla kisakentillä :) (sarkasmia, jos et tajunnut)

No, eka rata oli tosi helpon oloinen tutustumisvaiheessa. Ja radallakin, ei sieltä olisi tullut mitään virhettä, jos oltais onnistuttu jossain. Hyllytettiin siis molemmat radat, mutta se nyt oli sanomattakin selvää. Toinen rata oli profiililtaan hiukan haastavampi, muttei todellakaan mikään vaikea. Molemmissa oli vaan sama ongelma. Gille puree, ja puree ja puree. Eikä irtoo YHTÄÄN. Se on ihan mahdoton. Oikeesti se oli ihan kummallinen, on ollut muutenkin ihan outo jo jonkin aikaa. Ei se mun mielestä ennen ole NOIN paljon purrut. Ja harkoissa se ei mielestäni pure enää oikeastaan ollenkaan...

Myöskään se yksi ja ainut este, mikä on Gillellä ollut nyt tosi vahva ja hyvä, nimittäin kepit, kusi molemmilla radoilla. "mää en osaa pujotella, mää oon urpooo". Kun katson tässä tuomarinsihteerinlappuja, niin oioi kun ollaan hyviä. Radalla oli 20 estettä, niin päästiin me niistä sentään puolet oikein. Loppusuora meni kuulemma hyvin molemmissa, mulla itselläni siitä ei ole muistikuvaa. Toinen rata oli ihan fiasko. Ja tässä tuli hylly siitä, että Gille puri mua. Tuomari siis päätti vissiin, ettei pysty enää katsomaan sitä kun koira puree ohjaajaansa, niin oikea ratkaisuhan siinä on seuraava: tuomarinpuhuttelussa kertoo, että pillin vihellyksestä pitää poistua radalta. No, vihellys kuului ja mä pysähdyin hämmentyneenä, mitä mä nyt tein väärin!? Mutta tuomari se päätti vaan tulla kertomaan mulle, etten saa antaa koiran purra minua ja hylkäsi meidän suorituksen huvikseen sen takia. Saatiin sentään jatkaa rata loppuun asti. Kyllä me se kolmas kielto sieltä oltaisiin jokatapauksessa saatu, joten hylky olis varmaan tullut, mutta pointti ei olekaan se. Vaan se, että IHANKO TOTTA EN SAA ANTAA KOIRAN PURRA MUA!? Mitä v*ttua mun siellä radalla sitten pitää tehdä? Purra takaisin vai? Tsiisus kun ärsyttää!! Ihan piti sitten turkuun asti ajaa kuullakseen tämäkin asia. Ja kun ongelma on se, että vaikka kovinkaan moni ei usko, niin mulla on radalla aikamoisen kylmät hermot, enkä siis välttämättä huomaa että mun käsi sattuu, kun vasta maalissa. Ei siinä kuitenkaan veri lennä, kun hammas osuu suoraan luuhun. Ni reagoi siihen sitten maalissa vasta!? Ei tajua.

Suunnattoman suuri kummastus iskee taas takaraivoon. Miksi mä kisaan? Ymmärrän, että jotkus ihmiset tykkää kisaamisesta, niillä on kilpailuviettiä ja ne nauttii siitä tunteesta. Mä en. Harkoissa on huipusti kivaa, miksi siis kiusaan itseäni kisoissa? Joskus ärsyttää agilityn luonne, kun siinä pääpointtina on se kisaaminen. Siitä on tullut mulle sellaista pakkopullaa. Onhan se kiva katsoa ihmisiä onneasta soikeina kun ne onnistuu, ja olen erittäin onnellinen nytkin kavereiden onnistumisista lauantain kisoissa. Mutta kun meikäläisen kohdalle tälläistä onnistumista ei ole suotu, mahdetaanko suodakaan. Niin miksi kisaan? Voisin olla vaan onnellinen siitä, että mulla on kolme älyttömän ihanaa koiraa, jotka on mulle maailman tärkeimmät ja tehdä niiden kanssa asioita joista tykkään ja joiden jälkeen jää hyvä mieli. Toistaiseksi agilitykisat ei ole sillä listalla. Voi kun oliskin. Agilitymasennus, here I am.