Vuosi 2010

Tänäkin vuonna on ehtinyt sattumaan ja tapahtumaan kaikenlaista. Yritän kuitenkin pitää tämän kokoelmakirjoituksen mahdollisimman lyhyenä... (ja niin varmaan!)

Mieleenpainuvimmat tapahtumat harrastusrintamalla oli taas keväinen agilitymatka Ahvenanmaalle, agileiri ja agipitsikisat. Toivottavasti samat menot on luvassa myös ensi vuonna. Päätettiin olla tylsiä, eikä lähdetä mukaan talven kisoihin Ahvenanmaalle, harmittaa vähän se päätös, mutta töissä on vaan pakko käydä. Se on todettu ennenkin, että työnteko haittaa harmittavan paljon tota harrastamista.

Meidän vauvasta tuli kisa-ikäinen koirulainen ja alettiin Killerin kanssa viihdyttämään kisayleisöä loistavilla suorituksillamme (ja jälleen kerran, tämä oli sitten sarkasmia). Siitä agilitystä tulee pauhattua ihan tarpeeksi muutenkin, niin en jaksa alkaa siitä tekemään mitään tiivistelmää. Sitäpaitsi olisin kuitenkin huonoin ihminen arvioimaan omaa kehitystäni ja Gillen menestystä. Ollaan mun mielestä ihan samanlaisia kun joskus aikoinaan alussa, toivottomia mutta innokkaita ;) Edelleenkin ollaan ekoissa kisoissa saatu tähän mennessä paras tulos. Toivottavasti ollaan sentään kuitenkin edes hivenen kehitytty.

Ainakin Gillen kutinan ja allergioiden kanssa ollaan painittu koko vuosi. Kaikenlaista erinäköistä ja epätoivoista konstia ollaan kokeiltu, muttei mikään ole vielä tähän mennessä tehonnut. Jospa tuo vuosi 2011 olisi sitten läpimurto tässä asiassa. Olisi oikeasti kiva, jos poika saisi edes hetken olla rauhassa siltä kutinalta. On niin turhauttavaa seurata vaan vierestä, kun toinen tuskastuu ja kärsii, eikä voi mitenkään auttaa – paitsi kieltämällä raapimisen. En edes muista enää kaikkia vaiheita tässä prosessissa. Aloitettiin kai sillä, että Gille sai antihistamiinia ja eliminaatiodieetin. Antihistamiinista ei ollut mitään hyötyä, pojan pää meni vaan sekaisin kolmiolääkkeestä. Luovuin siitä vaihtoehdosta aika äkkiä (nyt joulun jälkeen oli pakko taas antaa pari pilleriä, kun se on ainakin satavarmaa, että kissanruoka ei Gillelle sovi, ja siitä tulee paha kutina. Näyttää olevan vaan pojan mielestä niin hemmetin hyvää, kun siskon tykönä se kissanruoka häviää parempiin suihin ennen kuin kukaan ehtii sitä kissaa edes sanoa). Perunaa ja kanaa jaksoin syöttää aika kauan, mutta kun siitäkään ei ollut hyötyä, piti keksiä muuta. Jotain jauhelihapuuroa syötin myös jonkun aikaa. Sitten jossainvaiheessa verikokeesta tuli ilmi, että Gille on varastopunkille allerginen (mutta kuuleman mukaan sitä löytyy kaikista koirista). Sitä siis aloin välttämään, ei mitään nameja, luita eikä oikeastaan mitään muutakaan saa antaa. Koska IHAN kaikessa on varastopunkkia, sitä on vähän hankala välttää 100%. Olin aika hermoraunio silloin alussa, kun halusin vaan saada jonkun selvyyden. Nyt kun vuosi on kulunut ja tilanne ei ole muuttunut mihinkään, nyt sekä minä että Gille ollaan jo ihan totuttu asiaan (kiva herätä joka yö siihen kun toinen raapii itseään ihan hulluna). Edelleen Gillen iho ja turkki ja mielentilan kärsii, mutta minkäs teet!? Varsinkin tämä talviaika on tuskaa, Gille raapii ihon rikki kokonaan. Riisiä kokeilin, se ei ainakaan sopinut. Porkkana tai herne ei sovi myöskään. Tai viljat (?). Siitä sitten jossainvaiheessa siirryttiin syöttämään NEU:ta, jonka takia meille tuli ihan oma pakastinkin. Gillen oma pakastin. Mutta olen alkanut epäilemään, ettei se NEUkaan sovi. Koska tilanne ei ole pahemmin parantunut, niin onkohan Gille sitten sianlihallekin allerginen? Tai jollein muulle ainesosalle. Tai sitten se on vaan tämä talvi, plus joku muu tekijä. Olen myös alkanut maalaamaan piruja seinille ja keksinyt kaikkia kauhuskenaarioita. Mitä jos se onkin kilpirauhasen vajaatoimintaa? Tai jotain muuta yli-typerää? Gillessä on myös sellainen erilainen ominaistuoksu, jota muissa meidän koirissa ei ole (Soolo, Ebba, Pogo) – saattaa sekin olla yksi oire, mikä tauti sitten liekään. Sairaslomallakin Gille oli kesällä. Leirillä tapahtuneen onnettomuuden takia Gille ontui jalkaansa hetken aikaa. Sekin on jäänyt edelleen vähän epäselväksi, että mikä se loppupeleissä oli. Ensin se oli ampiaisenpisto, sitten se olikin varpaan murtuminen mutta lopulta osteopaatti sanoi, että se saattaa johtua selästä. Ja taas alkaa mielikuvitus laukkaamaan... Mutta muuten Gillen vuosi on mennyt ihan kivasti. Kutinaa ja rähinää, perus-settiä. Meidän vauva edelleen :)

Pogon kanssa vuosi on mennyt myös samaan tuttuun malliin. Ainakin syksyyn asti. Agilityä on kovasti harkattu. Kesällä agilierin jälkeen alkoi Topilla ja Pogolla hyppytehokuuri. Jokaisen hypyn jälkeen piti mennä maahan, mikäli rima ei pysynyt ylhäällä. Siis Pogon piti mennä, ei Topin. Ja kyllähän ne rimat alkoi pysymäänkin, näytti kisatulevaisuus erittäinkin valoisalta, oli jo nollakiilto silmissä, peräti mahdollista (ainakin hyppärillä).

Mutta sitten piti alkaa taas satamaan paskaa niskaan, niinhän meidän elämässä tuntuu tämän tästä käyvän. Eli Pogolla todettiin se pirullinen PRA. Se kaatoi maailmamme hetkeksi ja koettiin sellainen pieni masennus. Kuitenkin ollaan sopeuduttu tilanteeseen, varsinkin kun poika näkee edelleen ihan hyvin. Lääkäri sanoi, että ensi syksynä Pogo on täysin sokea, mutta jos niin on, niin onhan meillä kokonainen vuosi vielä aikaa nähdä. Siis agilityä nyt ainakin, ei se sokeus paljon muuten elämää muuta. Kesällä voisi sitäpaitsi alkaa jäljestämään! Varoivaisempi pitää vaan olla. Ja onhan se nyt jo tuonut muutaman hauskan tilanteen eteen, kun Pogo pöhköilee. Välillä se mätkähtää naamalleen maahan, kun maastossa onkin yllättäen jyrkkä alamäki. Näissä tilanteissa pitää vaan itse alkaa reagoimaan nopeammin, ettei se oikeasti satuta itseään. Vaikka ei sillä pöllöpäällä olekaan tuntoaistia. Harmillisin takaisku tässä kuitenkin on nyt tämä agility. Miten käy kaikkien kisareissujen, agileirien sun muiden nyt? Aika näyttää.

Sen takia olen alkanut miettimään sitä kolmatta koiraa. Mulla on vaan ihan joku muu vauvakuume tällä hetkellä, ei pentuvauva. Mutta Topille olisi kiva saada näkevä agilitykoira. Vaikka Pogoahan ei korvaa mikään, se tulee aina ja ikuisesti olemaan se ainut oikea Topin koira. Mutta kuitenkin. En vaan millään haluisi nyt kolmatta koiraa. Ensinnäkään nämä nykyisetkään ei osaa käyttäytyä niin hyvin, että pärjäisin itse. Ja tiedostan sen kyllä, että vika on minussa. Ensin pitäisi siis muuttua itse, ennen kun voi kolmas koira astua kehiin. Hihnakäyttäytyminen on suurin ongelema. Pogo on tällä hetkellä vähän pölvästi hihnassa, kun sitä vähän pelottaa erinäiset hahmot. Pitää ensin vähän haukahtaa ja sitten juosta perkeleesti karkuun. Gille edelleen vaan haluaa tappaa kaikki – tilanne on taas mennyt pahemmaksi samaa tahtia kun iho-oireet lisääntyy. Siitä tyhmästä käyttäytymisestä mä syytänkin siis enemmän Gillen omaa olotilaa ja mahdollisia kipuja, kun minua itseäni :D Sitten tulee eteen se kysymys, että mistä seuraava koira!? Perro on mun elämäni ensimmäinen koira, ja olen siihen hurahtanut henkeen ja vereen. Eikä meidän perheeseen kovin montaa muuta rotua voisi tullakaan, koska olen itse allerginen. Vai näkiskö joku sielun silmillään Topin agikentällä jonkun bichon frisen kanssa!? :) Joku bortsu voisi olla ihanteellinen agilityä ajatellen, muttei pysty. Enkä mä rotua halua vaihtaa muutenkaan. Vesikoira sen olla pitää. Vain vesikoira-ihmiset ymmärtää sen hienouden, muut katsoo silmiään pyöritellen meitä, kuinka hulluja olemmekaan :) Mutta niin, Pogo tuli meille silloin aikoinaan vähän puolivahingossa. Gille tuli sen takia, että mä halusin oman agilitykoiran (mukamas) ja sitten päätin, että sen pitää olla valkoinen. Beige oli tarpeeksi lähellä ja pörisevä pikkuläskikasa saapui taloon. Seuraava koira saisikin siis olla ilman allergioita, hyvälonkkainen, ilman nivelrikkoa, ilman silmäsairauksia ja ilman kaikkia niitä typeriä vaivoja mitä vesikoirissa kuulee nykyään olevan. Kasvattajiin ollaan kuitenkin enemmän kuin tyytyväisiä, Liisa on maailman paras kasvattajatäti :) Eikä siis tämä kohdistukaan mitenkään kenneleihin, vaan siihen, että mistä se oikea-täydellinen yhdistelmä sitten mahtaisikaan löytyä? Koskaan ei voi seuraamuksia tietää, aina voi ilmetä vaikka mitä. Mutta toiveena olisi tällä kertaa kuitenkin terve koira, värillä ei tällä kertaa ole väliä. Kunha se ei ole musta :D

Eli nyt jäämme odottamaan mitä tuo 2011 tuo tullessaan. Lupauksia en tee, koska en niitä kuitenkaan pidä. Toivon vaan, että nyt olisi vihdoinkin se vuosi, jollon ei tapahdu mitään pahaa, kenenkään lähimmäisen ei tarvitsisi kuolla, eikä kenenkään sairastua. Gille voisi parantua kutinastaan ja Pogolle keksitään sitten jotain muuta jännää.

Ja kolmas blogivuosi vierähtää käyntiin!! Loistokasta uutta vuotta 2011 kaikille teille, jotka jaksatte Pogon ja Gillen blogia lukea! :)